Helsingin seudun Ampumaurheilun Tuki ry

Tuki ry

Helsingin seudun Ampumaurheilun Tuki ry perustettiin vuonna 1969 kehittämään ja tukemaan ampumaurheilua Helsingin seudulla. Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys suorittaa ampumaurheilun valmennus- ja tiedotustoimintaa, tukee kaupunkiottelujen järjestämistä ja etenkin huolehtii jo 100 vuotta perinteenä olleen Helsingin, Tukholman, Oslon ja Kööpenhaminan välisen Pohjoismaiden pääkaupunkien ampumaurheilukilpailun järjestämisestä ja edustajien nimeämisestä. Lisäksi yhdistys solmii ja ylläpitää yhteyksiä Helsingin ja muiden ulkomaisten kaupunkien välillä.

Hallitus 2024

Historiaa

Tekstin kirjoittanut Pekka Kurkinen ja Olavi Varoma Helsingin Ampujainpiirin Tuki ry:n julkaisussa vuonna 1994. Tekstin muuttanut sähköisesti luettavaksi F.Wikström vuonna 2012.

Alkuvuodet

Kisoista ennen Helsingin mukaanliittymistä on käytettävissä varsin vähän tieto­ja. Ensimmäisistä kisoista Kööpenhami­nassa 17-18.8.1912 ei muuta kuin ohjel­ma.

Nuo kilpailut käytiin suurelta osin Kööpenhaminan Ampumaseuran 50-vuotisjuhlan merkeissä. Ilmeisesti jo jo­kin aika sitä ennen oli sovittu Tanskan, Norjan ja Ruotsin ampujien kesken tä­mänkaltaisesta yhteenotosta, ampumaurheilullisesta kanssakäymisestä mel­koisen lavealla pohjalla ja ystävyyssiteiden lujittamisesta.

Päälajina Amagerin ampumaradalla oli tuo perinteiseksi muuttuva 25 lau­kausta makuulta ohjein: hver skytte sky-der med sit Lands reglementerede Fod-folksgevär, eli kukin ampuja ampuu maansa säännönmukaisella jalkaväenkiväärillä. Ja päälle ammuttiin edellisen kil­van kunkin kaupungin 10 parhaan kes­ken 10 laukauksen vaihtokiväärikilpa, jossa haettiin henkilökohtaista mestari­ampujaa.

Vuosi 1915 oli jo aikaa keskellä I maailmansotaa, mutta Pohjolahan oli melkoisesti sen ulkopuolella. Kristiania (Oslo) Norjassa oli isäntänä 7-8.8.1915.

Tukholma oli paras pääkilpailussa. Werner Jernström ampui 2 3 5 ja vaihtokiväärillä suoritetun mestaruusottelun voitti Kööpenhaminan M. Bäckgaard 276 pisteellä, kolme seuraavaa kilpailijaa oli Kristianiasta.

Tällöin asetettiin pisimmältä matkalta pidettävään kilpailuun kiertopalkinto, joka vieläkin on vastaavassa kilpailussa kiertämässä, nimittäin tanskalaisen kamariherratar Sophie von Oxholm-Ro-senfeldtrin lahjoittama kaunis hopeamalja. Siitä ammuttiin nyt, niin kuin monta kertaa myöhemminkin, 600 m matkalta ja ensimmäinen voittaja oli tukholmalai­nen Werner Jernström, joka näyttää ol­leen aikanaan Tukholman paras monina vuosina. Näissä kisoissa kutsuttiin osa­nottajat Tukholmaan 1917, mutta siitä­hän ei mitään tullut sodan pahimmissa pyörteissä. Kisat siirrettiin ensimmäiseen rauhanvuoteen 1919-

Helsinki aloitti laina-asein

Kun Suomi itsenäistyi 1917 ja lopullinen rauha tuli maahan 1918, alkoi tietysti pääkaupungissa Helsingissä innokas yh­teydenotto “ulos suureen maailmaan” myös ampumaurheilun alalla. Olihan maassa ampujia ja melkoisesti Helsingis­säkin. Siellä piti majaansa maan vanhin ampumaseura, 1865 perustettu Suomen Metsästysyhdistys, sekä talvella 1919 pe­rustettu Suomen Ampujainliitto.

Mutta sotilaskivääreitä ei silloin ollut sellaisia joilla nyt olisi voinut johonkin kansainväliseen kilpailuun osallistua. Kuitenkin Helsingin ampujaherroja halutti päästä muiden Pohjoismaiden kans­sa kosketuksiin. Olihan osallistuttu joi olympiakisoihin 1908 Lontoossa ja 1912 Tukholmassa, joten Ruotsin, Norjan ja Tanskan ampujia tunnettiin, yhteydet olivat kunnossa.

Suomen Ampujainliiton silloinen pu­heenjohtaja Ernst E. Rosenqvist pani tuu­lemaan. Luvat saatiin selviksi ja niin näh­tiin Tukholmassa Stora Skugganin ampu­maradalla 27-30.8.1919 täysimääräinen 30-päinen helsinkiläinen ampujajouk­kue johtajinaan eversti V. Brander, maa­herra Ernst E. Rosenqvist, pankinjohtaja Gustaf Forsgren, insinööri Magnus Wegelius ja arkkitehti Robert Tikkanen. Rosenqvist, Wegelius ja Tikkanen olivat myös joukkueen aktiiviampujia.

Tulosluetteloista tuolta aj alta ovat luet­tavissa helsinkiläisjoukkueen miesten ni­met ja heidän saavutuksensa. Joukossa on kunnianarvoisia vanhoja suomalaisia ampumaurheilun uranuurtajia. Jos eivät tulokset ja sijoitukset olleetkaan miten­kään mairittelevia, niin on syytä huoma­ta, että helsinkiläiset ampuivat kilpailunsa tukholmalaisten lainaamilla aseilla ja patruunoilla.

Tukholma oli luonnollisesti omaa luokkaansa, joskin Kööpenhaminan Olaf Sletten vei ensimmäisen kilvan voi­ton ja vaihtoaseillakin oli kärjessä vuoro­tellen Tukholman, Kristianian (Oslon) ja Kööpenhaminan ampujia. Helsinkiläis-veteraani G. R. Nyman oli 25 laukauksel­la paras suomalainen (10.) ja vaihtoasein Heikki Huttunen (12.), joukkueet viimei­sinä.

Johtajiston kilvassa silloin, kuten mo­nesti jälkeenkinpäin, helsinkiläisjohtaja oli keulassa. Ernst E. Rosenqvist aloitti tuolloin voittojen ja hyvien sijoittumistensa sarjan.

Helsinkiläisaloitus oli tehty, koe suori­tettu ja tie aukaistu. Miehet kutsuttiin Kööpenhaminaan 1922.

20-luku Tukholman kannoilla

Helsinkiläisten toinen osallistuminen pääkaupunkikisoihin oli vastaista ajatel­len hyvä. Pääkilvassa sijoituttiin hienosti kakkoseksi ja henkilökohtaisesti Ernst E. Rosenqvist vei saman sijan. Vaihtokivääriottelussa joukkue oli myös hopealla, kuten Kalle Iisakki Sorri henkilökohtai­sesti. 600 m matkalla korjasi Veli Niemi­nen – Ampujainliiton silloinen sihteeri -kamariherratar Sophie von Oxholm-Rosenfeldtin kauniin pytyn. Voitto V. Kol­ho oli paras yhdessä erikoiskilvassa pys­tyasennossa.

Kööpenhaminassa osoitettiin, että kyllä helsinkiläisistä ampujiksi on, kun­han välineet paranevat. Tukholma kui­tenkin juhli edelleen joukkuevoitoin.

Joukkueen johtoon kuuluivat Ernst E. Rosenqvistin ohella johtaja Lampen pii­rin varapuheenjohtajana, maisteri B. Fabritius, pankinjohtaja Gustaf Forsgren ja luutnantti E. Villa.

20-luvun jäljellä olevat kilpailut 1925 Helsingissä ja 1928 Oslossa olivat sillois­ten aikakirjojenkin mukaan pieniä petty­myksiä. Molempiin kilpailuihin tähdätes­sään Helsinki oli yrittänyt lähes kaikken­sa, uusinut aseistustaan ja patruunoitaan, harjoitellut lujasti ja saanutkin liikkeelle uskottavan tuntuiset joukkueet. Mutta ei­päs vain vielä onnistuttu odotusten mu­kaisesti.

Helsingissä kisat käytiin ns. Kiffenin ampumaradalla Pohjois-Haagassa, ny­kyisellä kerrostaloalueella.

Tukholma oli jälleen ylivoimaisesti niskan päällä. Helsinki jäi pääkilvassa kol­manneksi, mutta vaihtoasein käydyssä kilpailussa voitto tuli sentään kotiin. Mit­tavin helsinkiläisampuja oli pistooliampujanakin ja myöhemmin ampumajohtajana kunnostautunut Lennart W. Hannelius, joka sijoittui toiseksi molemmissa kilpailuissa.

Vuoden 1928 kisat olivat jälleen Os­lossa, minne toivorikas suomalaisjouk­kue monine uusine nuorine kykyineen matkusti laivalla ja junalla.

Jälleen saavutettiin joukkueena kak­kossijat päälajeissa, mutta tällä kertaa hel­sinkiläinen nousi 25 laukauksen kilvassa voittajaksi. Harald Aspelin ampui kome­asti 243 pistettä. Matka oli norjalaisesti 400 m ja taulu myös norjalainen, rengas­tukseltaan suhteessakin hieman suurem­pi kuin 300 m taulu. Siksi tulostasokin oli kova: vielä 10. mies 239 pisteessä.

Yleensä tuo 1920 luku oli selvää kes­kittymistä monessa suhteessa. Helsinkiläisampujain rivit tiivistyivät ja he saivat välineistöönsä melkoista parannusta. Ol­tiin valmiit astumaan uuteen kymmenlu­kuun, joka oli helsinkiläisten läpimurto-kautta.

Kunniakas 1930-luku

Urheiluampujille ovat 1920-luvun vii­meiset vuodet sekä 1930-luku merkin­neet loistavaa nousukautta. Ampujainliit­to sai miehiään maailmanmestareiksi ja helsinkiläiset nousivat siinä ohessa pää-kaupunkiammuntojen mestareiksi.

Tukholmassa 1931 Helsinki valtasi ensimmäisen kerran pääkilpailun eli 25 laukauksen makuukilvan joukkuevoiton ja samalla henkilökohtaisen kilvan ykkössijan. Bruno Frietsch, joka myö­hemmin vielä 74-vuotiaanakin edusti Helsinkiä, otti tiukan uusinnan jälkeen mestaruuden ennen Tukholman Karl August Larssonia ja Helsingin Olavi Varo­maa. Seitsemän helsinkiläisampujaa kii­pesi 10 parhaan kärkijoukkoon.

Vaihtokivääriottelu sen sijaan hävit­tiin perusteellisesti. Selvittämättömästä syystä helsinkiläiset ampuivat perin sur­keasti ja nimenomaan omalla uusitulla aseella, jolla muut paukuttivat hyvin. Voittoja tuli kuitenkin muissa lajeissa, jo­ten Tukholman matkaan helsinkiläiset olivat erinomaisen tyytyväisiä.

Seuraavat kisat pidettiin 1934 Köö­penhaminassa. Sinne saatiin jälleen ker­ran uudet aseet, jotka tosiaan kävivät lois­tavasti. Voitot tulivat kaikissa tärkeim­missä lajeissa niin joukkuein kuin henkilökohtaisesti monen miehen voimalla, ja erot olivat selvät.

Matka oli ennen kaikkea Vauhkosten. Isä-Ville oli mukana kuudennen kerran ja voitti 600 m:n kilpailun eli tuon kamari-herratar von Oxholm-Rosenfeldtin kau­niin maljan, toisena suomalaisena ja nyt jo ikämiespolveen kuuluvana. Ja Kauko-poika oli elämänsä kunnossa, voitto sekä pääkilvassa että mestaruusottelussa kiso­jen parhaana ampujana.

Tämänkertaisia Kööpenhaminan ki­soja pidettiin todellisena suomalaisen aseteollisuuden voimannäytteenä ja se pani muutkin, varsinkin Ruotsin, tutki­maan omia mahdollisuuksiaan. Ja tulivathan nekin esille: seuraavissa kisoissa Hel­singissä 1937 Tukholma kilpaili uudella parannetulla Mauser-mallillaan merkkiä FM/23-36 ja kukisti vuorostaan helsinki­läiset nimenomaan 25 laukauksen kil­vassa, joka oli sijoitettu ohjelmaan pääkil­pailusta seuraavaksi.

Milloinkaan ei kilpailu tällä 300 m matkalla ollut niin korkeatasoinen kuin tuolloin. Vuosien 1931 ja 1934 voittajatuloksella 239 pääsi nyt jaetuille 6-9 sijoille. Tukholma oli nostanut 25 mie­hen keskiarvoaan 230 pisteestä 236,08:aan, samalla kun Helsinkikin oli parantanut sen 233,92:sta 234,76:een.

Se että Oslo voitti mestaruuskilpailun, joka nyt käytiin 25-miehisin joukkuein 4×10 laukauksen vaihto kivääriammun­tana, oli toinen juttu. Oslolaiset ampuivat vierailla aseilla paremmin kuin omillaan ja melkein kaikki muutkin saivat huo­noimman tuloksen juuri norjalaisaseella. Se todisti, että Oslon ampujat olivat ni­menomaan ampumataidollisesti viime vuosina nousseet tasapäiseen kamppai­luun Tukholman ja Helsingin kanssa.

Ainoastaan kolmiasentoisessa kilvas­sa helsinkiläiset olivat selvästi muita pa­rempia ja myös Osloa vastaan käydyssä 600 m ottelussa. Malmin upouudella am­pumaradalla, jolla juuri ennen pääkaupunkikisoja oli järjestetty ammunnan MM-kisat, olivat mahdollisuus ampua kaik­kia matkoja 25 ja 600 metrin väliltä.

Nils Wasenius toi Helsingille voitot 3×10 laukauksella sekä kenttäammunnassa. Ensio Oila oli paras 10 laukauksen makuukilvassa.

Näissä kisoissa kutsuttiin helsinkiläi­set Osloon vuodeksi 1940. Mutta II maail­mansota sekoitti suunnitelmat helsinki­läisten kohdalta 12 vuodeksi.

Vaikean nousun ajat

Seuraavan kerran Helsingin ampujat pää­sivät miehissä liikkeelle vasta 1949 Tuk­holmaan. Tosin jo 1946 olivat Tukholma ja Kööpenhamina olleet Oslossa, missä järjestettiin eräänlaiset tynkäkisat ilman Helsinkiä. Se käynti voidaankin sivuuttaa lyhyesti. Pääkilpailun voitti Tukholma ja saman kaupungin Rune Örström.

Tukholman kisat kolme vuotta myö­hemmin olivat täysimittaiset, mutta so­dan jäljet tuntuivat helsinkiläisjoukkueessa selvästi. Aseetkin olivat muuttu­neet. Suomalaiset käyttivät normaaleja “pystykorviaan”. Vaihtokiväärilajissa oli laukausmäärä kullakin aseella nostettu 15 laukaukseen, ja kun muutkin kaupun­git tulivat leikkiin mukaan avotähtäimisillä, taso putosi huimasti.

25 laukauksen kilpailu oli jäänyt pois ja siksi kaiketi pääkilpaakin oli laukaus-määrältään hieman vahvistettu. Muut la­jit olivat suunnilleen ennallaan, paitsi että 600 m kilpaa ei ollut.

Tukholma juhli odotetusti aivan yli­voimaisesti. Helsinki hävisi lähes 200 pis­tettä ollen kuitenkin toisena. Uusi ampujapolvi oli astunut helsinkiläisjoukkueeseen. 30 ampujasta 21 oli ensikertalaisia, suurin osa heistä Helsingin varuskuntaan kuuluvia sotilasampujia ja sellaisina mel­ko kokeneita pystykorvan käyttäjiä. Vie­lä 12 vuotta aikaisemmin muutamaa am­pujaa lukuun ottamatta kaikki olivat olleet siviilimiehiä.

Johtajana oli maailmanmestariampuja Sven Oskar Lindgren, joka toimi piirin johdossa. Hän olikin sitten joukkueensa keulamiehenä monta vuotta. Uutta johta­japolvea oli muitakin. Hammaslääkäri Nils Salmelin oli heistä yksi. Hän toi Hel­singille sen ainoan voiton johtajien 10 laukauksen kilpailussa.

Uutta kehitystä 50- luvulla

Helsingin olympiakisojen jälkeen 1952 pidettiin vuosikymmenen ensimmäiset pääkaupunkikisat Kööpenhaminassa. Helsinki pystyi kuromaan Tukholman etumatkaa kiinni, mutta menetti jalansi­jaa hieman seuraavissa kisoissa 1955 Hel­singissä.

Oslossa 1958 Helsinki jälleen oli voittovuorossa, kun “pystykorviimme” saa­tiin “reikäpelit”. Eipä silti, muutkin kau­pungit olivat parantaneet välineistöään ja kilpailu alkoi jälleen olla korkeatasoista.

Noiden vuosien ainoasta henkilökohtaisesta suomalaisvoitosta vastasi Ville Koutonen 3×10 laukauksella Helsingissä. Oslon kisoissa uskollinen kisaratsu Eino Pihlama kamppaili pääkilpailuni kolmanneksi ja 10 ls. makuukilpailussa Olavi Varoma toiseksi.

Monia hyviä sijoituksia saatiin toki muissakin kilpailuissa. Kärkikymmeniköistä löytyy tukku tuttuja nimiä. AU. Lehtonen, Vilho Hanttu, Karl Ivar Lindqvist, Martin Valtonen, Pekka Ketonen, Uuno Kurkinen, Kalevi Parkkari, Tuomo Moilanen, Kauko Sinkko, Kalevi Hagelin, Ilmari Korpi jne. Johtajana voittovuonna 1958 oli uusi mies Veikko V. Hietalahti.

Vuoden 1962 kilpa oli Kööpenhami­nan Ampumaseuran 100-vuotisjuhlan merkeissä Kööpenhaminassa, ja vaikka Tukholma korjasikin jälleen kerran pää-kilvan joukkuevoiton, oli henkilökohtai­sesti paras monien tanskalaisille tappiol­listen vuosien jälkeen Kööpenhaminan nuori Egon Stephansen. Toinen nuoru­kainen, Helsingin Pekka Kurkinen, antoi tiukan vastuksen häviten vain 3 pistettä. Pekka Kurkinen oli nyt mukana vasta toi­sen kerran ja aloittamassa erittäin menes­tyksellistä kauttaan pääkaupunkiampuja na. Hän ja hänen isänsä Uuno Kurkinen muodostivat toisen lähes samanlaisen poika-isä-parin kuin mitä 1920-30-luvuil-la olivat Kauko ja Ville Vauhkonen.

Näissä kisoissa oli Aarre Aavaharjun vuoro varmistaa henkilökohtainen yk­köstila tanskalaisessa pika-ammunnassa, Kalevi Parkkari säesti kakkossijalla.

Oslo siirtyy johtoon

Vuodet 1966, 1970 ja 1974 olivat Tuk­holmassa, Helsingissä ja Oslossa selvästi oslolaisten ampujien. Ensin mainitulle todelle oli merkittävää silloin vasta 17-’.”uotiaan helsinkiläispojan Jyrki Lehto­sen erinomaisen vahva panos pääkilpai­lussa. Hän ja oslolainen Anker Hagen miehittivät 560 pisteellä kärjen takanaan kaksi helsinkiläistä Heikki Laukkanen ja Matti Vanonen.

Nuoren ennakkoluulottoman helsin­kiläispojan hermot pitivät uusinnassa Ha­genia vastaan yhtä lailla kuin aikoinaan 1931 Bruno Frietschin ja 1934 Kauko Vauhkosen. Tasatuloksesta oli uusittava ja Lehtonen ratkaisi sen edukseen.

Kolmasti peräkkäin Oslo oli voittanut vaihtokiväärikilvan kiertopalkinnon 25 miehen keskiarvoin 544,8 – 548,68 -554,48. Helsinkiläiset olivat olleet yhtä tasaisesti Tukholman jälkeen vasta kol­mannella sijalla keskiarvoin 542 -547,36-546,72.

Huomattavat suomalaispanokset Jyr­ki Lehtosen suorituksen ohella olivat näissä kisoissa Heimo Kohijoen kärkisija 10 laukauksen kilvassa 1970 ja Pekka Kurkisen kolmiasentovoitto samoissa Helsingin kisoissa.

Johtajistokin onnistui näinä vuosina mukavasti: pääjohtajista Lauri Koivisto ja apulaisjohtajista Timo Huhanantti 1966 voittivat, samoin apulaisjohtaja Matti Vanonen 1974.

Hyviä yksilösuorituksia

Vuoden 1978 kisoihin Tukholmaan suo­malaiset lähtivät hyvin valmistautunei­na, veren maku suussaan. Joukkueenjoh­taja Pentti Yrttimaan jämerä evästys oli, että ainakin Tukholma piti tällä kertaa lyödä kotikentällään. Se onnistuikin tasa­väkisen kamppailun jälkeen, mutta Os­lon ylivoimalle ei nytkään voitu mitään.

Henkilökohtaisissa kamppailuissa ampujamme sijoittuivat hienosti. Pekka Kurkinen sijoittui mestaruuskilpailussa toistamiseen toiseksi häviten tällä kertaa pisteen Oslon Hallvard Stormoenille. 10 laukauksen makuukilpailussa Arto Pek­kola ja Knut Thilman ottivat kaksoisvoi­ton. 3×10 laukauksella kakkossijalle kii­pesi Jyrki Lehtonen ja Pekka Kurkinen sai toisen hopeansa pika-ammunnassa hä­vittyään tällä kertaa mestaruuden tasatu­loksella. Monet muut hyvät sijoitukset täydensivät helsinkiläisampujien menes­tystä.

Pääkaupunkien järjestys säilyi Köö­penhaminassa neljä vuotta myöhemmin 1982. Tulokset olivat parantuneet enti­sestään, mutta jälleen Oslo oli päätä pi­dempi muita.

Vaihtoasekilpailun henkilökohtaisen voiton Jan Halling vei kuitenkin Tukhol­maan uudella ennätystuloksella 574. Pa­ras helsinkiläinenjyrki Lehtonen jätettiin 9: nneksi. Suomalaisten ainoa ensipalkin­to tuli joukkueelle 10 laukauksen makuu­kilpailussa. Veteraani Aarre Aavaharju si­joittui 99 pisteellään henkilökohtaisen kilpailun hopeasijalle. Matti Mikkola ve­nytti kolmiasentoisessa pronssille.

Ikä alkaa painaa

Vuonna 1986 Helsinki oli jälleen järjestelyvuorossa. Järjestelyt hoidettiinkin mal­likkaasti. Vieraat viihtyivät, mutta veivät myös enimmän osan palkinnoista. Ensi kertaa alkoi todella näyttää siltä, että Hel­singin ikääntyvät vakiokivääriampujat ovat jäämässä nuorin voimin rynnistävis­tä kilpakumppaneistaan jälkeen.

Helsingin tappio Oslolle kasvoi jo yli 200 pisteeksi, Tukholmakin kiilasi kirk­kaasti edelle. Jopa suppeammin joukku­ein käytävissä kahdenvälisissä otteluissa tuli yllättäviä takaiskuja.

Ilonaiheita oli vähän. Lasse Lehtonen nappasi helsinkiläisten paraatilajiksi muuttuneen 10 laukauksen kilpailun voiton, Seppo Hallikainen pinnisti kolrniasentoisessa pronssille. Pääkilpailun paras suomalainen, tällä kertaa Matti Mik­kola, oli taaskin yhdeksäs. Mestariksi lei­vottiin jälleen ruotsalainen, Bobby Lind.

Helsingin kisojen ikäpresidentti oli Tukholman maineikas Lennart Ericsson (66) ja nuorin Kööpenhaminan Torban Lyngaae (14). Oslon kilpailuihin 1990 Helsinkikin oli löytänyt vahvistusta muutamasta nuoresta ensikertalaisesta, jotka ampuivat kokemukseensa nähden erinomaisesti. Ilkka Uusitalon johtaman joukkueen veteraanisarjaa johti Kalevi Parkkari, joka lähti matkaan 12:tta kertaa

Mutta jälleen Helsingin oli jääminen kolmanneksi.  Tukholma onnistuttiin lyömään niukasti kahdella pisteellä, mutta nyt rynnisti ohi Kööpenhamina, tuo ikuinen peränpitäjä. Oslo oli edelleen yk­könen ennätyksellisellä 565,7 pisteen keskiarvolla.

Pääkilpailun henkilökohtaisessa kil­pailussa tehtiin myös kisaennätys. Oslon Rolf Ringdahl ampui 585. Tason rajua nousua kuvastaa, että paras suomalainen Pekka Kurkinen oli entistä ennätystä 574 sivuavalla tuloksella vasta seitsemäs.

Jarkko Hämäläinen laukoi 3×10 lau­kauksella parhaan helsinkiläistuloksen kautta aikojen 277, mutta jäi hänkin seit­semännelle sijalle kilpailussa, jonka voit­ti Oslon Espen Berg-Knutsen ennätyspistein 288. Lähimmäksi lajikärkeä helsinki­läisistä pääsi Lasse Lehtonen, joka tasatu­loksella 98 hävisi neljä vuotta aiemmin samalla pistemäärällä voittamansa 10 laukauksen kilpailun.

120 miehen pannessa parastaan ei ole ihme, että pääkilpailun ykköstilan on kahdesti voittanut vain yksi mies. Oslon O.M. Olsen ylsi perättäisiin voittoihin vuosina 1925 ja 1928. Hänellä on lisäksi kaksi hopeatilaa vuosilta 1915 ja 1919. Sellaisia saavutuksia lähellekään kukaan ei ole päässyt myöhempinä vuosikym­meninä.

Kahden mitalin miehiä vaihtoasekilpailussa ovat Kurt Johansson, K. A. Lars­son, F.D. Rasmussen, Hallvard Stormoen, Arne Hagen, Magne Landro ja Pekka Kurkinen. Voitto Helsinkiin on tullut kol­mesti: Bruno Frietsch oli paras vuonna 1931, Kauko Vauhkonen vuonna 1934 ja Jyrki Lehtonen 1966.

Oslon Magne Landro on ollut kisojen monipuolisesti voittoisin kilpailija. Hä­nellä on neljä lajivoittoa ja kolmesti hä­nelle on ojennettu kenraalimajuri Gustav Lindströmin kiertopalkinto parhaana yleisampujana. Helsinkiläisten uudet huippumenestykset odottavat toivotta­vasti vain vuoroaan.

Kilpailuaseiden kehitys

Pääkaupunkikisojen yhtenä periaatteena on ollut velvollisuus käyttää kunkin osallistujapääkaupungin maan kansallista sotilaskivääriä sellaisena kuin sitä käytetään kansallisissa kilpailuissa sotilaskiväärin nimellä. Varsin yksinkertainen asia, jos sitä katsoo vain nimikkeen kohdalta.

Mutta kun tutkii tietoja käytetyistä kil­pa-aseista, huomaa kirjavuutta, tulkinta­mahdollisuuksia sekä ennen kaikkea suurimittaista asekehittelyä pyrittäessä malliin, joka olisi tarkempi ja parempia tuloksia antavampi kuin kenelläkään muulla.

Alkuvuosina oli asia yksinkertainen: Tukholma, Oslo ja Kööpenhamina am­puivat Mauser-lukkoisilla aseillaan ja Helsinki ruotsalaisella Mauserilla, kun suomalaista sotilaskivääriä ei vielä ollut kehitetty ja vanhat venäläiset 3 linjan kiväärit olivat mitä olivat.

1922 Helsinki oli siirtynyt 7 milliseen belgialaisperäiseen “Francotte”-tyyppiin, joka parannettuna oli käytössä seuraavis­sakin kisoissa “koekiväärin” nimellä ja edelleen parannettuna mallina 1934 1937. Tämän jälkeen mallit hävisivät kil­pakentiltä.

1930-luvulla oli kehitetty “pystykor­vamme” ja 1949 tämä oli varsinainen kil­pa-aseemme. “Pystykorva” myös säilyi helsinkiläisten kilpakiväärinä, joskin sii­hen avotähtäimien sijaan vähitellen saa­tiin reikätähtäimet ja myöhemmin muiltakin parannuksia. Nykyisillä aseilla ei kuitenkaan enää ole juuri mitään yhtäläisyyttä tuon ajan kiväärin kanssa. Sakot ja Tannerit lähentelevät jo vapaakivääriä.

Sama huomattava kehitys on tapahtunut muidenkin pääkaupunkien aseissa! Myös Karl Gustavit ja Krag Jörgensenit ovat muuttuneet Sauereiksi tai muiksi uuden ajan tarkkuusvälineiksi.

Loistava kilpailujen sarja odottaa jatkoaan

Kun näin vuosien takaa tarkastelee menneitä tapahtumia numeroiden ja kuule­mansa valossa ja itsekin mukana olleena, ei voi olla ihailematta sitä paljoa työtä, uh­rautuvaa myötäelämistä ja myös ajoittai­sia loistavia tuloksia, mitä 75-vuotinen kilpailusarja on mukanaan tuonut.

Pohjoismaiden Pääkaupunkien Ampujaliitto on omalla panoksellaan var­masti antanut jokaiselle mukana olleelle kaupungille ja nimenomaan sen ampu­maurheilua harrastaville urheilijoille pal­on miettimisen, kehittämisen ja ponnistelun aihetta. Eikä varmaankaan ole ollut pientä se, mitä tämä toiminta on vaikutta­nut kunkin maan ampumaurheiluun. Onhan Helsinkiä 15 ottelussa vuosina 1919-1994 edustanut noin 250 aktiivi-ampujaa.

Pohjoismaisia pääkaupunkikisoja on aina leimannut mitä erinomaisin toveri-henki. Kilpailuissa on kyllä otettu mittaa täydellä todella, mutta kilpailujen oheen on mahtunut runsaasti myös muuta inhi­millistä seuranpitoa.

Näissä tapahtumissa on solmittu elin­ikäisiä ystävyyssuhteita, joita uudiste­taan, kun uudelleen yhteen tullaan, mil­loin Tukholmassa, milloin Oslossa, Köö­penhaminassa tai Helsingissä.

Kilpailuohjelmissakin on pyritty sii­hen, että mahdollisimman moni pääsee osallistumaan ja yrittämään menestystä erilaisissa lajeissa. Kilpailujoukkueet ovat suuria ja helpoimmin omaksuttava asen­to makuu keskeisin kilpailumuoto.

Vuodesta 1937 pääkilpailuna ammut­tu mestaruusottelu vaihtoasein on koke­musta vaativa kamppailu, mutta siinä menestymiseen on aina tarvittu myös an­nos hyvää onnea. Kaikille eivät koskaan osu yhtä hyvät kiväärit ja juuri sopivat tähtäinreiät, mutta tämä on vain lisännyt kilpailujen mielenkiintoa. Niin kuin se­kin, että kansallinen pika-ammunta on useimmille aina uusi ja yllättävä koke­mus.

Yhdessäolon henki ja uudet haasteet

Juhlavuutta ja lisäiloa tapaamisille ovat antaneet viralliset tilaisuudet ja yhteiset vapaamuotoiset tapahtumat. Perinteeksi ovat muodostuneet kaupungin johdon vastaanotto, runsasantinen palkintojenjakobanketti sekä usein riemukas retki jo­honkin isäntäkaupungin tai sen lähiym­päristön nähtävyyskohteeseen.

Matkat kilpailukaupunkiin ja sieltä pois ovat luonnollisesti myös merkin­neet tiivistä ja lämmittävää yhdessäoloa. Muistot laiva- ja bussiretkiltä eivät hevin haihdu mukanaolleiden mielistä.

Näillä kilpailumatkoilla on kiteytynyt se henki, jonka voimalla välivuosinakin on jaksettu ylläpitää 300 metrin lajien harrastusta.

Kivääriammunnan painopisteen siir­tyminen pienoiskivääriin ja ilmakivää­riin on kuitenkin jo näkynyt Helsingin vakiokivääriampujien määrän vähene­misenä ja edustusjoukkueen vähittäisenä ikääntymisenä. Seuraukset ovat olleet ha­vaittavissa myös kilpailujen tulosluette­loissa.

Helsinki on kilpakumppaneihinsa nähden huonommassa asemassa etsiessään vakiokiväärin pariin uusia nuoria ampujia. Naapurimaissa vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön liittyvät ampumakilpailut ja koululaisammunnat pitävät huolen jälkikasvusta. Meillä lahjakkaiden pienoiskivääri- ja ilma-aseampujien vetäminen 300 metrin radoille edellyttäisi tarmokasta ohjausta ja tuntuvaa aseiden ja patruunoiden muodossa annettavaa taloudellista tukea.

Tähän haasteeseen piirin ampumatoimintaa johtavien on vastattava. Pohjoismaiden pääkaupunkien väliset ampuma­kilpailut ovat niin hienot kisat, että niissä menestymiseksi on tehtävä kaikki voitava. Jo mukaan pääsy on jokaiselle urheiluampujalle kokemus, jonka eteen kannattaa ponnistella.

Ei epäilystäkään, että kun ystävyysotteluperinnettä Tukholmassa Järvan anpumaradalla 11.-13-8.94 jälleen jatketaan, Helsingin joukkue on vaikeuksistaan huolimatta paikalla voitonkiilto silmissään.

Helsinkiläisampujien tuloshistoriaa

Pääkaupunkikisojen varhaisten vaihei­den tulokset on julkaistu Pohjolan pää­kaupungit ampumakisoissa -kirjan en­simmäisessä painoksessa. Ensimmäisiin loisen maailmansodan jälkeisiin kilpailuihin vuonna 1946 Oslossa Helsinki ei osallistunut, mutta kun kolme vuotta myöhemmin kokoonnuttiin Tukhol­maan, matkaan lähti jälleen iskukykyi­nen joukkue. Mestaruusottelu Skandinaavisen Vapaajoukon Kiertopalkinnosta käytiin nyt ensimmäisen kerran vaihtoasekilpailuna, jossa ammuttiin 300 metrin matkalta 15 laukausta kunkin maan sotilaskiväärillä kansainväliseen tauluun. Vuosien varrella avotähtäinaseista siirryt­tiin reikätähtäimiin ja vähitellen yhä kehittyneenpiin vakiokivääreihin.

Kuvia